Tyhjänpuhujat turvautuvat hokemiin

Toimittaja Johanna Korhonen nosti lukemassani kolumnissa esiin tavan käyttää hokemia ja riskin langeta niihin kuulijan ominaisuudessa. Korhosen tekstissä oli pontta ja puhuttelevuutta. Politiikassa tyhjänpuhujat tunnistaa heidän tyylistään viljellä kaiken maailman hölynpölyä verhottuna viisaudeksi.

Suomen Kuvalehden kolumnissaan Hokemat pitävät ääliöt vallassa toimittaja Johanna Korhonen kirjoitti mielestäni täyttä asiaa. Tekstin tavoitteena oli kiinnittää huomiota poliittisessa puheessakin tavallisiin hokemiin ja aforismeihin, ja niiden älylliseen heppoisuuteen. Suomalaiset pitävät hokemista oman järjenkäyttönsä ja vaivannäkönsä kustannuksella, Korhonen väittää. Tarkkanäköinen ja oikeaan osuva huomio Korhoselta.

Yhtenä osuvana esimerkkinä Korhonen käyttää muun muassa talouspolitiikasta tuttua hokemaa kotitalouden ja kansantalouden analogisuudesta. Analogia on väärä, mutta yllättävän tavallinen. Vastoin yleistä hokemaa kansantalouksien toimintalogiikka on erilainen kuin kotitalouksien, eikä niiden rinnastaminen ole mielekästä kuin tarkoitushakuisesti.

Yhtä lailla vahingollisena Korhonen pitää myös väittämää ”jokaisen mielipide on yhtä arvokas”. Aivan kuten Korhonen toteaa, on ”tietoon ja ymmärrykseen perustuva, monipuolisesti harkittu mielipide” aina arvokkaampi kuin höttöinen ja hätäisesti kokoon kyhätty kannanilmaus. Sananvapauteen kuuluu, että jokainen on vapaa ilmaisemaan itseään, mutta tämä ei tietystikään poista vaatimusta argumentoida pätevästi ja aukottomasti etenkään silloin, jos puheen hetki ja potentiaalinen vaikutus on arjen ylittävä.

Erityisen ansioitunut hokemien ja puheenparsien viljelijä on Timo Soini, jonka verbaalisen briljeeraamisen piirrettä monet tuntuvat avoimesti arvostavan. Vertauksin puhuvalla keskustelijalla on kuitenkin suuri riski olla pitäytymättä faktoissa ja itse asiassa keskittämällä kuulijan huomio epäolennaisuuksiin. Toisin sanoen Soinillakin on tapana verhota asiansa kukkivalla ja korusanaisella retoriikalla, joka voi tehdä hänen esiintymisestään tietyissä piireissä menestyksekästä mutta harvoin sisällöllisesti vakuuttavaa.

Jeesus puhui vertauksin, koska se upposi kallekeskivertokuulijaan. Uskonnollisista vaikuttajista miltei kaikki ovat tehneet samaa pieniä ja isoja valtiomiehiä unohtamatta. Tarkoitus on pyhittänyt keinot ja tulee pyhittämään myös jatkossa niin pitkään kuin ihmiset eivät osaa vaatia vallanpitäjiltään selkeäsanaisuutta, todenperäisyyttä ja tiedonmukaisuutta. Nykypolitiikassakin puhujat aliarvioivat kuulijoitaan alituiseen. Tähän pitäisi saada muutos. Muutosta tuskin on odotettavissa hokemaniskijöiden taholta, sillä heille konsti on edullinen. Ainoa keino onkin skarpata kuulijan roolissa.

Politiikassa esiintyviä tulee haastaa ja purkaa heidän väitteitään selkokielle ja helpommin palasteltaviksi kappaleiksi. Näin voi myös tulla huomanneeksi, miten usein ne kumisevat silkkaa onttouttaan.