Opettajien koulutus ei tue ekologista vastuullisuutta

Helsingin Sanomissa 29.1.2018 julkaistu juttu ekologisen kasvatuksen ja sivistyksen tarpeellisuudesta ja siitä, miten opettajankoulutuksessa tähän tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota. Jutun kirjoittivat yliopiston dosentti Pekka Räihä ja väitöskirjatutkija Ville Mankki, oma roolini oli lähinnä konsultatiivinen.

Korkeakoulutuksen rakenteet – esimerkiksi liian täyteen ahdetut opetussuunnitelmat – eivät anna riittävästi mahdollisuuksia pysähtyä globaalien kysymysten äärelle.

Professori Veli-Matti Värri (HS Elämä 20.12.) pureutui kestämättömän elämäntavan syihin ja seurauksiin. Tulevaisuus ei Värrin mukaan näytä valoisalta. Vaikka kouluissa puhutaan lapsille ilmastonmuutoksesta, ympäristönsuojelusta ja kierrättämisestä, puhe jää hänen mukaansa monesti lähinnä kosmeettiseksi vailla suurempia tekoja.

Opettajankoulutuksessa eko­kriisistä ei juuri puhuta. Sen sijaan opettajankoulutusta hallitsee muun korkeakoulutuksen tapaan tehokkuusretoriikka. Entistä pienemmillä opetusmäärillä on saatava aikaan yhä tehokkaampaa opetusta tuleville opettajille. Merkittävin opettajankoulutuksen laadun indikaattori vaikuttaakin olevan kerättyjen opintopisteiden ja suoritettujen tutkintojen määrä eikä se, mitä näistä suorituksista jää käteen.

Ekokriisi on asia, joka ei ratkea korostamalla tehokkuus­ajattelua. Vaikka ekokriisin ratkaisua ei tule sysätä yksin koulun ja opettajien vastuulle, myös opettajankoulutukselta vaaditaan uudenlaista ajattelua.

Tutkittu tieto ei läheskään aina saa ihmistä muuttamaan toimintaansa. Jos näin olisi, kukaan ei esimerkiksi eläisi epäterveellisesti. Pelkkä tietämyksen lisääminen ei auta myöskään ekokriisin ratkaisussa. Tutkimuksissa on havaittu, että ihminen kuluttaa sitä vähemmän, mitä yhteisöllisemmin hän elää ja toimii.

Ekologisen vastuullisuuden edistämiseksi olisi siis luotava yhteisöllisyyttä ja osallisuutta kehittävää pedagogiikkaa: tuleville opettajille ei pidä ­vain välittää tietoa yhteisöllisyyden eduista, vaan heitä on opetettava toimimaan yhteisöllisesti. Tällaisten vaikeasti mitattavien toimintatapojen juurruttaminen tulosperustaista ohjausta tottelevaan opettajankoulutukseen voi tosin olla haastavaa.

Maapallon säilyminen on meidän kaikkien vastuulla. Opettajankoulutus voi osaltaan edistää kestävän elämäntavan vahvistumista, kunhan vain opettajankoulutusta ja korkeakoulutusta laajemminkin vaivaava kilpailukykyeetos saadaan suunnattua edes osittain kohti ekologista sivistystä ja globaalia vastuuta.

Tällä hetkellä korkeakoulutuksen rakenteet – esimerkiksi liian täyteen ahdetut opetussuunnitelmat – eivät anna riittävästi mahdollisuuksia pysähtyä globaalien kysymysten äärelle. Sitä ekologisen ajattelun ja vastuullisuuden kehittyminen kuitenkin edellyttäisivät.