Nuoret etääntyvät politiikasta – ja se on valtavan suuri huoli

Nuoret etääntyvät politiikasta ja kokevat passiivisuutta suhteessa äänestämiseen ja yhteisten asioiden hoitoon. Nuorilla on varmasti syynsä, josta poliitikot saavat ansaitun osansa. Nuoria tuleekin kannustaa osallistumaan politiikkaan ja kansalaisyhteiskunnassa toimimiseen. Heitä tulee myös kuunnella ja osoittaa, ettei politiikka ole yhdentekevää teatteria.

Kasvatuksessa on oltu jo pidempään huolestuneita nuorten kansalaisvaikuttamiseen ja politiikkaan liittyvistä asenteista. Edustuksellinen demokratia kärsii nuorten silmissä uskottavuusongelmasta. Kuitenkin luottamus edustukselliseen demokratiaan ja kansalaisyhteiskunnassa toimimiseen ovat hyvän ja menestyvän yhteiskunnan perusedellytyksiä. Mainittakoon kuriositeettina, että nuorimmista eli alle 25-vuotiaista äänestäjistä yli kaksi kolmasosaa jätti viime kuntavaalit kokonaan väliin.

Nuoret eivät muiden suomalaisten tavoin myöskään luota poliitikkoihin. Poliitikko asettuu luottamuksessa ammattinimikkeenä samalle viivalle puhelinmyyjän kanssa. Tämä ei luonnollistikaan auta politiikan isomman uskottavuusongelman ratkaisemisessa. Viimeisimmässä suomalaisten arvoja kartoittaneessa tutkimuksessa suomalaiset vastasivat arvostavansa toisessa ihmisessä eniten suvaitsevaisuutta. Seuraavaksi eniten arvostettiin hyviä tapoja ja vastuuntuntoa. Kysymykseni kuuluu, ovatko poliitikot henkilöitä, joilta näitä ominaisuuksia voimme nykyisellään odottaa näkevämme?

Politiikasta välittyvä kuva on nurja myös poliitikkojen puheiden ja tekojen välisen ristiriitaisuuden aiheuttamaa. Siinä missä politiikko lupaa yhtä ja päätyy tekemään toista (eikä vain kerran vaan yhtenään) jättää politiikasta valjun vaikutelman; tällaistäkö toimintaa nuoren ihmisen pitäisi jaksaa seurata ja ottaa siihen aktiivisesti osaa? Poliitikot eivät myöskään tunnu vastaavan nuorten huolenaiheisiin riittävällä vakavuudella. Esimerkiksi nuorten huoli ilmastonmuutoksesta on kasvanut jyrkästi. Silti poliitikot ovat ilmastopuheissaan joko tietämättömiä tai kunnianhimottomia, pahimmillaan molempia.

Nuoret saattavat myös herkästi ajatella, että politiikka on ihmisfossiilien laji. Kansanedustajien ikäkeskiarvo on tällä haavaa 51 vuotta. Nuoret eivät pysty samaistumaan valtakunnan poliitikkoihin jo yksin edustajiston ikärakenteen vuoksi. Eduskunta kaipaisi lisää nuoria tekijöitä, mutta kuka heidät sinne valitsisi, elleivät nuoret itse. Nuoria pitäisi saada myös enemmän ehdolle. Yhtälö onkin haastava; kun nuoret eivät politiikasta paljoa perusta, ei heitä kiinnosta myöskään poliittinen aktivoituminen. Nekin, jotka ehdolle asettuvat, huomaavat lopullisia valintoja ohjaavan enemmän vaalibudjetit ja vähemmän itse asiat tai henkilöiden pätevyys tehtäväänsä.

Yuval Noah Harari totesi taannoin, ettei nuorten kannata kuunnella aikuisia, he kun eivät pysy kärryillä siitä, mihin maailma on menossa. Toteamuksessa on varmasti sekä voimaa että viisautta. Kun seuraa poliittisia keskusteluja, huomaa, ettei moni politiikko tai poliitikoksi pyrkivä vaikuta olevan perillä maailmanajan isosta kuvasta, saati, että osaisi selittää, mikä tieto, osaaminen tai ymmärrys tulevaisuudessa on olennaista ja mikä vähemmän olennaista.

Onneksi nuorissa on myös paljon niitä, jotka uskovat mahdollisuuksiinsa vaikuttaa ja pyrkivät esimerkiksi järjestöjen ja vastaavien kautta vaikuttamaan politiikan suuntaan. Nuoriin on uskallettava luottaa; heidän vastuullaan on tulevaisuudessa paljon.