Mikä saa poliitikon syömään sanansa?

Miksi poliitikot eivät pysty pitämään sanaansa? Onko politiikassa vääjäämätöntä rikkoa tehdyt vaalilupaukset, ja kenelle kuuluu vastuu?

Saan jok’ikinen päivä Facebookin seinälleni ilmoituksen, jossa herrat Sipilä ja Stubb poseeraavat kameralle koulutuslupauksessa todistava kyltti edessään: koulutuksesta ei leikata. Kaikki tietävät, miten niiden lupausten kävi. Eivätkä Sipilä tai Stubb suinkaan ole ainoita.

Vuonna 2017 kaksi kolmannesta (67 %) suomalaisista oli valmis lisäämään koulutuksen rahoitusta voimakkaasti, vaikka se merkitsisi resurssien vähentämistä jostain muusta kohteesta. Kuntien heikkoja talousnäkymien vuoksi moni vastavalittu päättäjä on varmasti joutunut nielemään vaalilupauksensa ja ottamaan pakon edessä osaa esimerkiksi koulutuksen säästötalkoisiin. Luen itseni mukaan tähän joukkoon.

Moni pettää vaalilupauksensa pakon edessä. Mutta onko tällainen pakko todellinen? Miksi luvata, jos kerran lupauksiaan ei voi pitää?

Lupakset käyvät tehokkaasta äänten kalastelusta, mutta miten käy poliittisen uskottavuuden. Voiko sitä todella luottaa ihmiseen, joka ei edes taistele lupaustensa myötäisesti, vaan pikemminkin repii ne rikki kuin ohimennen?

Politiikka on valintoja. Eivätkä kaikki valinnat käy yksiin. Tämä on varmasti politiikan arjen realismia. Kummastelen usein kuitenkin sitä, miten selkärangattomasti moni poliitikko on valmis puolustamaan leikkauksia edistääkseen omaa uraansa samalla tiedostaen niiden mielettömyyden ja lyhytnäköisyyden. Kuinka kepeästi poliitikkoina olemme valmiit hylkäämään omat perusarvomme saavuttaaksemme jotakin muuta: korkeampaa statusta, rikkoutumatonta puoluekuria, budjettitasapainoa?

Politiikka on kompromisseja. Kenties. Haluaisin kuitenkin nähdä enemmän sellaisia poliitikkoja, jotka kantaisivat vastuunsa tekemistään lupausrikkomuksista. Sipilä on mediassa toistuvasti esittänyt, miten vaikeaa esimerkiksi koulutusleikkausten tekeminen oli. Ei ollut hänen mukaansa vaihtoehtoja. Tämä ei tietystikään ole totta, mutta helpottanee Sipilän mielialaa. Miehekkäämpää olisi ollut myöntää, ettei kasvatus ole sydämenasia siinä missä maakuntamalli sitä on.