Kasvutalous, työ ja turmio

Ajatuksia työstä ja sen synnyttämästä epävarmuudesta sekä työn määräävästä asemasta elämässämme osana hegemonista kasvataloudellista ajattelua.

Epävarmuus on voimistuva mentaliteetti länsimaisissa yhteiskunnissa. Myös me suomalaiset yritämme parhaamme mukaan tasapainoilla prekaarisella keinulaudalla vältellen rotkoon putoamista. Elämänalueesta toiseen kilpailuväsymys on alkanut väistämättä näkymään. Etenkin työelämässä panokset tuntuvat vain lisääntyvän ja lisääntyvän, eivätkä kaikkien kyvyt ja resurssit riitä paineista selviytymiseen. Suomessa esimerkiksi neljännes työntekijöistä kokee työstressiä, ja määrän voi hyvällä syyllä pelätä lisääntyvän. Työuupumus ja mahdollinen työkyvyttömyys uhkaavat yhä useampia. Silti töitä pitää vain puskea lisää. Mitä enemmän, sen parempi.

Vasemmistoliitto on harvoja puolueita, joissa kuusituntista työpäivää on edes uskallettu julkisesti väläytellä, työtuntien vähentämisen kun pelotellaan metkitsevän tuottavuuden laskua. Työtä pitää tehdä, jotta talouden rattaat jatkavat pyörimistään, ja mielellään yli kahdeksan tuntia kuin sen alle. Joutilaisuus taas on edelleen pahe, vaikka tutkimukset sen positiivisista vaikutuksista elämäntyytyväisyyteen olisivat miten ylivertaiset tahansa. Lyhemmät työpäivät mahdollistaisivat esimerkiksi työn jakamisen, työmotivaation säilymisen ja paremmat edellytykset perheen ja työn yhdistämiseen. Ja mikä tärkeintä, se opettaisi meidät ajattelemaan työstä uusin silmin.

Vahingollinen työppöys on katsoakseni seurausta isommasta ongelmasta, joka liittyy yhtäältä kasvutalouden ihannointiin ja toisaalta käsityksiin taloudellisen menestyksen varaan rakentuvasta hyvästä elämästä. Lopputuloksena yhteiskunnat kilpailevat, yritykset kilpailevat ja yksilöt kilpailevat. Tavoitteena on varoa putoamasta voittajien kelkasta, ja vain ensiluokkainen on kyllin hyvää. Sosiaalisessa mediassakin menestymisen alleviivaaminen on integroitu osa käyttäjien ulosantia. Harva meistä tulee postailleeksi arkipäivän latteuksia.

Politiikan tulisi luoda olosuhteita, joissa yritetään vähentää epävarmuuksia ja samalla luoda vakautta ihmisten arkeen. Epävarmuuden sieto vaihtelee tietenkin yksilöittäin. Esimerkiksi puheissa, jotka liittyvät tulevaisuuden teknologiaan, tekoälyyn tai robotisaatioon, voi huomata huomattavaa vaihtelua. Vaikka robotit voisivat pelastaa meidät yksitoikkoisen työn ahdistavuudelta, on tavallisempaa korostaa niihin liittyviä uhkakuvia. Pelot ovat toki perusteltuja niin kauan, kun elämämme arvo määrittyy ensisijaisesti palkkatyön kautta.

Olen hankala yhdistelmä ihmistä, joka pyrkii samanaikaisesti vähentämään omaa epävarmuuttaan ylikontrolloimalla mahdollisia uhkia ja tekemään kaikki asiat mahdollisimman huolellisesti ja ajan kanssa. Yritän pitää langat näpeissäni silloinkin, kun parasta olisi vain antaa niiden livetä. Jo nuorempana kärsin täydellisyydentavoittelusta, ominaisuudesta, jota en voi suositella kenellekään. Tuntuu, että epävarmuuteni on sitä suurempaa mitä enemmän asioihin liittyy ennakoimattomuutta ja kaaosta. Viime aikoina olen kuitenkin usein pysähtynyt miettimään, ovatko omat haamuni ongelmia myös laajemmin yhteiskunnassa. Huomaammekö liian myöhään löysätä ja hiljentää tahtia? Voisivatko keskinkertaisuus ja ajoittainen mitääntekemättömyys olla arvostettavia ihanteita?