Ikäihmiset ansaitsevat ihmisarvon ja yhteiskunnallisen kunnioituksen

Suomen väestö ikääntyy, kuten suuressa osassa maailmaa. Ikäihmiset ansaitsevat yhteiskunnallisen arvostuksen ja ihmisarvoisen kohtelun, mikä tarkoittaa myös nykyisen sosiaalipoliittisen järjestelmän mielekkyyden kyseenalaistamista ja sen valuvikojen korjaamista.

Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa useampi kuin joka viides on yli 59-vuotias. Globaalisti ikääntyneiden määrän ennustetaan tuplaantuvan vuosisadan puoleen väliin mennessä. Suomessakin väestö ikääntyy, minkä myötä hoidon ja hoivan tarpeet lisääntyvät. Ikääntyneiden hoivasta onkin tullut yksi politiikan kuumista kysymyksistä, sillä vanhusväestöstä huolehtiminen on yhteiskunnallisesti sekä iso arvovalinta että kustannus.

Kaikille tulisi tarjota yhtäläisen arvokas vanhuus. Monelle ajatus vanhenemisesta tuntuu kuitenkin ahdistavalta, onhan vanhustenhoidon tila Suomessa paikoitellen hälyttävän heikko, jopa katastrofaalinen. Mediassa tuntuu esiintyvän erityisen paljon kielteistä uutisointia liittyen vanhusten huonoon kohteluun, lisääntyneeseen yksinäisyyteen ja kotihoidon heikkoon resursointiin, jonka vuoksi ihmisiä jää monin paikoin jopa heitteille. Poliitikot ovat toistaiseksi epäonnistuneet räikeästi näiden epäkohtien korjaamisessa.

Suomalainen yhteiskunta ja sen järjestämät hyvinvointipalvelut ovat voimakkaassa murroksessa. Markkinoistaminen ja vanhuspalvelujen yksityistäminen näyttäytyvät syystäkin uhkana, yksityisesti mutta julkisella rahalla tuotettujen palvelujen kasvutahti kun on 2000-luvulla ollut vain kiihtyvää. Sosiaalipoliittisesti on tapahtunut muutos, jossa vanhuksia ja heidän läheisiään edellytetään ottamaan itse aiempaa laajempaa vastuuta hoivasta ja sen kustannuksista. Palveluita tarvitsevan ikäihmisen rooli on muuttunut passiivisesta avun vastaanottajasta aktiiviseksi ja osallistuvaksi palveluiden kuluttajaksi. Ikääntyvän olisi lisäksi kyettävä olemaan työelämässä ja säilyttämään toimintakykynsä entistä pidempään.

Yksilöllisen vastuun ja aktiivisuuden mallin korostaminen on osoittautumassa monille ikäihmisille kohtalokkaaksi, sillä yhteiskunta ei enää tule kaikkien haavoittuvien ja heikkojen avuksi. Tutkijoiden Anttonen, Häikiö ja Valokivi (2012) mukaan sosiaalipolitiikan suunnanmuutos ”hyödyttää niitä kansalaisia, jotka kykenevät osallistumaan, valitsemaan ja ottamaan vastuuta itsestään ja läheisistään. Toisaalla tämä muutos uhkaa niiden hyvinvointia ja oikeutta huolenpitoon, joilla ei ole tukenaan riittäviä taloudellisia, sosiaalisia tai poliittisia resursseja.” Tutkijat kysyvätkin aiheellisesti ”onko tällainen vahvojen kuluttajien ja kansalaisten yhteiskunta sitten se, mitä pitää tavoitella hyvinvointivaltion sijasta”. Julkisesta vallasta kun on muutoksen myötä tullut pikemminkin eriarvoisuuden tuottaja kuin sen poistaja.

Muuttuva väestörakenne asettaa pohtimaan ikääntyvien asemaa ja roolia yhteiskunnassa aivan uudella tavalla. Eläkeikäisiä on Suomessa 1,5 miljoonaa. Heistä vain 50 000 tarvitsee ympärivuorokautista hoivaa. Ikääntyvän elämänvaihe ei saa olla silkkaa kurimusta, sillä vireä ja aktiivinen vanhuus on yhteiskunnallisestikin hyödyksi. Sen sijaan, että ikäihmisiä pidettäisiin näkymättöminä tai pelkkinä kuluerinä, tulisi heille antaa arvoa yhteiskunnallisesti tärkeänä ja valtavan moninaisena ryhmänä, jonka kaikilla jäsenillä on oikeus ihmisarvoiseen kohteluun.